Syysmatka öiseen metsään

Joitakin vuosia sitten pohdittiin, mitä ihmisen suuntavaistolle tapahtuu, kun navigaattorit alkavat pitää huolen reiteistä. Samoihin aikoihin uutinen kertoi suomalaislasten luontosuhteen muuttumisesta. Lapsille oli tehty päiväkotiin monimuotoista maastoa, jossa harjoitella tasapainoa, koska metsäretkellä kuljeskelu oli ollut ylivoimaista.


Göran Tunström kertoo teoksessa Talvimatka Intiaan (suom. Arto Häilä, 1986) New Yorkista Ruotsiin saapuneesta miehestä:

"Juhannuspäivänä ehdotimme hänelle kävelyä ruoanlaiton ajaksi. "Se on valmista puolen tunnin päästä, tee kierros merenrannassa."

Neljä tuntia myöhemmin saapui särkynyt ihminen. Hän hoippui sisään: "Viekää minut pois täältä", hän sanoi, "viekää kaupunkiin."

Elämänsä ensimmäisessä metsässä hän oli eksynyt sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Puut olivat tuijottaneet häntä, puhuneet täysin käsittämätöntä ja lisäksi uhkaavaa kieltä. Ne kumartuivat hänen ylitseen pitkin oksin ja pakottivat hänet maahan. Hän oli ryöminyt kehää tuntitolkulla, kantoja, matoja, lintuja oli kuhissut. "So, please, take me away..." (emt., 17-18.)

Muistelin tuota ääneen, kun tarvoimme öisessä metsässä kohti suota. Pimeys imaisi itseensä kaiken turhan. Tunnustelimme maastoa, tutustuimme sen yöpuoleen. Etenimme hitaasti, ehdimme aistia ja tuntea. Horisontaalisen sijaan oli vertikaalinen. Olimme matalassa, kasvupohjalla, holvistojen juurella, puiden pylväät jatkuivat taivaisiin asti. Hiljaisuus ja humina, suon aromaattiset tuoksut (emme keksineet mentholin ja eukalyptuksen tuoksuille selitystä, kun kumarrellessamme näimme vain suonpursua, kanervaa, tupasvillaa, juolukkaa, hillaa). Lämmin, kostea, pehmeä ilma. Korkeudessa tähdet ja kuu, ohi kiirehtivät pilvet, revontulia ei missään. Mietin, että kaiken ydin, pyhä on läsnä juuri siinä, luonnossa, tuossa syvyydessä, joka huimaa (eikö toisinaan tee hyvää tuntea itsensä vain nimettömäksi yölliseksi kulkijaksi, eläimeksi, joka etsii unohtuneita aistejaan?).

-- kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä

Ollaan yksin ja yhdessä, puhutaan kirjoittamisesta, juodaan viiniä, juodaan kahvia, ei juoda mitään, ollaan Helsingin yössä ja Tampereen päivässä, kävellään paljasjaloin ja korkeilla koroilla, luetaan runoja porukalla ja yksin ihan muuta, katsotaan toteutuvia unelmia (heidän, muiden, kyllä se ilo tarttuu), ollaan yksin, tiedostetaan kirjoittamisen tila, josta voi huhuilla muualle, vastata ja kysyä mutta jonne ei mahdu kuin yksin, jossa on pärjättävä ja uskottava (ja jossa nauttii enemmän kuin lienee sallittua, niin omien mittojen mukainen täydellinen tila, voinko olla tarpeeksi kiitollinen siitä), mietitään vapautta, mietitään yksinäisyyttä, yksin olemista, ollaan sopivasti epävarmoja ja keskeneräisiä.

"-- lähestyessään taloa hän alkoi epäröidä, menisikö hän sittenkään. Hän oli ennen astunut ovesta sisään joko asialle tai ilman asiaa, oli mennyt, jos mieli teki. Hän kääntyi maantieltä polulle, joka vei vei talon pihaan. Hän pysähtyi pihan reunaan. Koira juoksi maantietä eteenpäin, se ei ollut huomannut hänen poikenneen polulle. Hän ajatteli koiran jälkeen katsellen, ettei hän menisi sisään, jos koira häviäisi nyt hänen näkyvistään. Mutta samassa koira kääntyi, lähti juoksemaan pihaa kohti. Se oli jo eteisen ovella.
Hän seisoi pihalla ikkunan alla.
Oltiin ainakin kotona, hän ajatteli. Mies istui huoneessa radion ääressä. Hän näki miehen kumartuvan radion puoleen, radion ääni kuului ulos saakka, oli menossa urheiluselostus. Selostajan ääni kiihtyi, ihmisjoukko rämähti huutoon.
Hän ajatteli siinä seisoessaan, että kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä, ei kysyisi, missä hän on. Hän näkisi valojen sammuvan talojen ikkunoista, ihmiset menisivät nukkumaan, eikä mitään muuta tapahtuisi. Hän ajatteli, ettei tapahtuisi mitään muuta, valot vain sammuisivat." (Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät. Teoksessa Valitut teokset. Otava 1970, 152.)

Maisema kaipaa unohtunutta vaaleanpunaista

Sain vieraan. Kysyi, koska olen pessyt ulkona kuivuvan ison räsymaton. En muista, joskus viime vuonna ehkä. Mies löysi sen varastosta. Halusin tehdä metsänpuoleiselle pihalle oleskelualueen, avasin maton asfaltille, nostin sinne tuolit ja pöydän. Taisimme juoda kerran kahvit. Sittemmin nostin maton kuivumaan vaaterekille, oli ehtinyt sataa. Matosta sai hienon sermin, jonka taakse piilottaa ruma polkupyöräteline fillareineen. Sitten matto vain jotenkin unohtui tai kauniimmin: ehkä siitä tuli osa maisemaa, haalean vaaleanpunainen kajastus vasten vihreää metsää.

Toisella pihalla on lisää vaaleanpunaista unohtunutta: läpikuultava mehukanisteri, se puolillaan punertavaa lannoitevettä, jota juotettiin seinällä hikoilleille samettiruusuille, siitäkin on jo aikaa, vaikka ihan justhan se oli, sekä henkaripuulla vanha vaaleanpunainen kylpytakki, vyö kadonnut ajat sitten, hihansuut hiertyneet pehmeiksi ja rikki, joku pyyhkii niihin aina kasvonsa. Ja kukkapenkissä kanervanpunaisina kukkivat oreganot, rehottavat karkulaiset menneiltä vuosilta, eihän niitäkään ole malttanut siirtää, perhosten suosikkiravintoloita. (Unohtui myös sitoa viinirypäleköynnös, se kurkottelee kukkapenkin yllä, pienet rypäleet roikkuvat kuin kulkuset, kohti tuulen pieksemiä malvikkeja, yksi varsi kukkii yhä vaaleanpunaisena, rypäle on rakastuneena lonkeroitunut sen seuraan, solminut pieniä rusettejaan, ne ovat nyt erottamattomat.)

Tiloja

 

Mietin omaa tilaa ja yhteistä tilaa, laumaa ja lauman jäsenenä oloa, kimpoilen niiden väliä kaiken aikaa. Sekin kuuluu elokuuhun. Säntäily ja pysähtely, haikeus ja ilo, raivo ja raukeus. Tekstaan naisystäville, että herään aamulla tihkumaan. Istun sängyn laidalla ja pyyhin otsalta hikeä, joka ei johdu helteestä. Mikä minusta tihkuu, kuona-aineeet, hormonit vai angst, vai ovatko ne kaikki sama asia? Kirjoitan, että odotan omia aamujani, hiljaisuutta, rauhaa ja tilaa. Täällä kerron ymmärtäväni Nymphomaniac-elokuvan Joen äitiä, joka käänsi selkänsä perheelle, pelasi yksin pasianssia. Ymmärrän Mark Levengoodin äitiä, joka lähti ulkomaille yksin, lähetti perheelle kortin: "Täällä on ihanaa, en ikävöi teitä." Ymmärrän kaikkia Anne Tylerin romaanien karkaavia naisia, oman Kohinani Ilseäkin. Kirjoitan, että olisi mahdollisuus lähteä vaikkapa viikoksi, pidemmäksikin aikaa, mutta kipunoinnista ja kitkasta huolimatta kaipaan laumani ääniä, riitoja, huolia, iloja, ihoja, särmiä, röpöä, riitasointua, levollista kaaosta.

Mitä minä kaipaan? En tiedä. Onko se syksyä vai keski-ikää (ovatko ne sama asia), että haluaa heidät, miehen ja lapset, lähelle ja kauas? Vai onko aina ollut näin? En muista, harvoin on tasaista, ääriä enemmän. Helpottaa, kun ymmärtää, ettei ole jumissa. On koti, jossa on kerroksia. Voidaan väitellä mutta myös vältellä ja väistää. Istun alakerrassa kirjoittamassa, lapset ovat yläkerrassa, voidaan kulkea ylös, alas, ulos, sisään. Kaksi tai neljä tilaa. Voi astua ulos ja kävellä metsään, seisoa puron vieressä ja tuijottaa virtaa, puita ja polkuja, miettiä elämää metsässä, harmoniaa. Voi mennä makaamaan riippukeinuun, huojua taivaan ja maan välimaastossa, luottaa että kaikessa on luonnollinen rytminsä ja joku tai jokin kannattelee aina: tahto, voima, riippukeinun punottu naru, pylväs tai hermosäie. Voi kirjoittaa, se on viides tila, avarin kaikista.

Keskiyön kettumetsällä

Mikrokosmosta ja nymfomaniaa

En millään malttaisi lopettaa Puola-kuvien selailua, elän yhä niitä hetkiä, pelkään että unohdan jotakin olennaista mutta eteenpäin on mentävä (ehkä sinne voi palata, eihän se nyt niin mahdotonta ole).

Nobel-kirjailija Wisława Szymborskan (1923-2012) runoteos Täällä (suom. Martti Puukko, Savukeidas 2012) on ollut viime päivinä oikein sopivaa luettavaa, sympaattisen lempeitä runoja. Nyt, kun jouduin sitkaalle kesäiselle tautivuoteelle ja olen pohtinut kehossa jylläävän sauvamaisen bakteerin sielunelämää, allaoleva runo on tuntunut suorastaan lohdulliselta:

 
MIKROKOSMOS

Kun mikroskoopin läpi ryhdyttiin katselemaan,
pelko hytisytti ja hytisyttää yhä.
Elämä oli ollut siihenkin saakka riittävän hullua,
kaikkine ulottuvuuksineen ja muotoineen.
Olihan se tuottanut myös todella pieniä olentoja.
joitakin kärpäsiä ja matoja, mutta ne oli paljaalla silmällä
sentään kyennyt näkemään.

Ja nyt yhtäkkiä, mikroskoopin näytelasin alla,
liioittelevan toisenlaiset,
niin pikkuruiset,
että niiden viemää tilaa,
voi vain myötätunnosta kutsua tilaksi.

Eihän se näytelasi edes purista niitä,
vaivatta ne jakautuvat kahdeksi tai kolmeksi
tuosta vain ja miten tahansa.

Jos sanoo, että niitä on paljon - se on lievästi sanottu.
Mitä tarkempi mikroskooppi,
sitä innokkaammin ja tarkemmin ne moninkertaistuvat.

Niillä ei ole edes kunnollisia sisuksia.
Ne eivät tiedä mitään sukupuolesta, lapsuudesta, vanhuudesta.
Ehkeivät ne tiedä edes sitä ovatko ne olemassa - vai eivätkö ole.
Kuitenkin ne päättävät meidän elämästämme ja kuolemastamme.

Jotkut jähmettyvät hetken hiljaisuuteen,
vaikkemme tiedäkään mitä hetki niille merkitsee.
Koska ne ovat niin pienen pieniä
ehkäpä niiden olemassaolokin
on sen mukaisesti pikkuruista.

Tuulen nostattama pölyhiukkanen on niiden rinnalla,
syvältä avaruuksista saapuneen meteorin kaltainen
ja sormenjälki - laaja labyrintti,
jonne ne voivat kokoontua
mykkiin paraateihinsa,

sokeisiin iliadeihinsa ja upanisadeihinsa.

Olen jo kauan halunnut kirjoittaa niistä,
mutta aihe on niin vaikea,
että se on siirtynyt tuonnemmaksi,
ja olisi luultavasti paremman runoilijan arvoinen,
sellaisen joka hämmästelisi maailmaa minuakin enemmän.
Mutta aikaa on vähän. Kirjoitan. (emt., s. 21. suom. Martti Puukko)

Ja kokoelmassa on niin paljon muitakin! (Läsnäolemattomus, Lukemattomuus ja Lohtu, joka kertoo Darwinin lukeneen vain romaaneja, joissa oli onnellinen loppu: "Totta tai valetta - / uskon sen mielelläni. -- hänellä oli lupa ainakin fiktiolta / ja sen mikroskaalalta / odottaa happy-endiä." Näissä on samaa viisasta lämpöä ja hymyä, mitä Silene Lehdon runoissa, hänkin on kirjoittanut mm. Darwinista.)

Katsoimme myös Lars von Trierin Nymphomaniacin kaksiosaisena lyhennettynä dvd-versiona. Elokuvan jälkipuoliskossa on turhia rautalankamaisia kohtauksia, joissa aikuista Joeta esittävä Charlotta Gainsbourg ei ole parhaimmillaan, eikä aseksuaalin Seligmanin kaikkitietävä kirjaviisaus ole kovin uskottavaa (olkoonkin, että sen saattaa rinnastaa älyllisenä vastineena Joen ahnaisiin, laaja-alaisiin seksikokeiluihin, se osoittaa siten samanlaisen, vain toisen äärilaidan irrallisuuden ja vajauden, ihminen on kokonaisuus: keho ja mieli, tunne ja äly, eikä yhden osa-alueen totaalisella hallinnalla tai siihen uppoutumalla voi kompensoida toista), mutta elokuva pohdituttaa ja herättää syviä kysymyksiä, tarjoaaa visuaalisesti kauniita ja herkkiä lepohetkiä raadollisten seksikohtausten ulkopuolelta ja tunkeutuu uniin, kaikki nuo ovat hyvän elokuvan merkkejä. Loppuratkaisu on huikea. 

J.K. 
Nyt vasta huomasin runoteoksen etukannen ja elokuvan ykkösosan dvd-kannen graafisen suunnittelun samankaltaisuuden, en muuten äkkiseltään löytänyt tietoa kummankaan suunnittelijasta.

Varsova: seinät