Vietän tyttären kanssa mekkopäivää, kampaamme hiukset nutturalle ja asetumme ruokapöytään. Aurinko ei istahda kanssamme, se on oikukas nainen, paistaa satunnaisesti. Siis sataa. Taas. Ei ole tuntunut kesältä, ei ollenkaan. Pyykkikään ei kuivu. Sauna sentään lämpenee ja untuvapeitosta voi haaveilla. Pionit kuihtuvat, jostakin nousee aina uutta kukkivaa: verikurjenpolvi ja sormustinkukka, unikkokin. Kuljen avojaloin ja palelen. Juon teetä tai kahvia, sitten kirjoitan taas.

Mansikoita, olkaa hyvä

Heinäkuu jo! Olen alkanut harjoitella teen juontia (valkoinen ja vihreä, kamomilla, sitruuna) sekä kurkuman ja tuoreen inkiväärin käyttöä. Kotipihasta saa retiisiä, tilliä ja hitusen mansikkaa, piakkoin vadelmaa, myöhemmin kesäkurpitsaa, herukkaa ja omenaa. Keho kaipaa värikylläistä piharuokaa, olen suunnattoman onnellinen moisesta pienviljelystä. Välillä innostumme kokkaamaan. Teen keittoa, mies paistaa hampurilaisia ja juustokakkua, lapset tekevät limonaadia: puristettua sitruunaa, hiilihapotettua lähdevettä, sitruunamelissaa ja sokeria. (Eikä kukaan jaksa tiskata! Ehkä kannamme astiat ulos ja suihkutamme letkulla puhtaiksi.)

Kävin perheen kanssa Savossa. Isänisänisän sukujuuret olivat siellä, tuntuikin kotoisalta. Kuuntelimme maisemaa. Oli hiljaista, kesän ääniä, tuuli (hyttysistä ja heinäallergiastani en mainitse) ja Valamon kirkonkellot. Olen reissannut noissa maisemissa muutamana muunakin kesänä enkä olisi liiemmin välittänyt tulla takaisin. Avaraa taivasta riitti, vihreää äärestä ääreen, autiotaloja ja uljaita vesimaisemia, jokin sellainen verkkainen, liki pysähtynyt kesä, jota ei täällä kaupungissa tavoita. Ajoimme takaisin myöhään yöllä. Sain romaani-idean. Se päätyi nyt Uusia ideoita -laatikkoon odottamaan.

Olen potenut toispuoleista ukkospäänsärkyä ja viimaniskaa jo jokusen päivän enkä ole pystynyt sen vuoksi kirjoittamaan, ehkä olen ollut loman tarpeessa muutenkin. Olen palellut melkein koko kesän. Nyt lämmittelen tuohuksen loimussa (ja juon teetä!), kaipaan niin kunnollisia hellepäiviä. Viime kesän helleviikot kirjoitin Ranskassa. Siellä oli koleaa ja sateista, takkaan sytytettiin tuli joka päivä, eikä pyykki tahtonut kuivua. Kaksi novellia sentään syntyi, toinen niistä on elokuun kokoelmassa. Parin viikon päästä luovutamme kotimme kummitytölle ja lähdemme Venetsiaan. Vuokrasimme valoisan asunnon, josta näkyy pieni kanaali. Odotamme matkaa kovasti, lapset Lidoa, minä San Michelen hautausmaasaarta, kaikkea. En usko, että palelen siellä, kirjoitan siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi.

J.K.
Onko joku teistä ollut Sillankorvan talossa?  Lukisin mieluusti kokemuksia. Voi jättää kommentiksi tai lähettää sähköpostia, osoite löytyy sivupalkista.

Unen ja valveen taloissa

Kuljen unissa. Järvenrannalla on kaksi tummanruskeaa rakennusta, ollaan mummulan pihapiirissä. Noita taloja en ole koskaan ennen nähnyt, mutta en ihmettele sitä. On siirrytty ajassa kauas taaksepäin. Isä ja äiti kävelevät kesässä käsikkäin, näyttävät onnellisilta, vaikka isähän on kuollut. Täällä he nyt asuvat. Tuo tuparakennus on heidän, talossa ei ole ikkunoita ollenkaan, mutta rannan puolelta puuttuu kokonainen seinä. Siinä sisä- ja ulkotilan saumakohdassa on heidän petinsä. Mitkä maisemat: näkymä järvelle!

Valveilla ajelin miehen kanssa katsomaan tuttavaperheen uutta kotia. Paljon ikkunoita ja valoa, avaraa tilaa, koivikkoa, peltoja, niittyä. Niissä maisemissa tuskin malttaisin nukkua.

Kuin tekisin muuttoa

Raivaan taloa. Huonekaluja kuljetetaan alas ja pois. Pannaan myyntiin ja sitten tullaan toisiin ajatuksiin. Vanhan hinnalla saa monta sellaista uutta, jota ei tarvitse.

 

Nukun noitarumpu sängyn alla, patterin päällä seisoo yksinäinen mies 30-luvun Tukholmassa, mukulakivinen kadunkulma, kaunis viisto valo. Lattialla on kehyksissä appelsiinipuun takana piileskelevä tyttö, musta hame, mustat sukat (näen tuollaisia unissa). Feng shui sanoo, ettei makuuhuoneessa saisi olla yksinäisten kuvia (tuskin rumpuakaan sängyn alla).

 

Näyttää siltä kuin tekisin muuttoa. En tee, yritän juurtua enemmän. 

 

Kaikkialla tuoksuu pöly. Kaipaan maalin katkua.

Terveisiä keskikesästä!

Lämpimiä, valoisia ja kukkeita hetkiä teille kaikille! Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta ei näitä näkymiä nyt voi jättää.

Auton takapenkillä rotta

Näin unta, jossa istuin auton takapenkillä, olimme ajautuneet jäälle sulan reunalle, minä ja kaksi etupenkillä istuvaa. Sitten alkoi hidas uppoaminen.

Mietin, mitä isä oli kertonut veteen vajoavista autoista, paineesta, ikkunan tai oven avaamisesta. Mietin, ehtisinkö soittaa apua. Tulisiko jostakin tyyni traktorikuski, kaiken nähnyt, kaikesta selviytynyt? Ujuttaisi vetoköyden autoon, kiskaisisi vaarasta pois, ajaisi sitten takaisin pellolle, sieltä pullakahville, kaikki jatkuisi kuten ennen, uutiset ja säätiedotus, panisi pään illalla tyynyyn ja nukahtaisi sikeisiin uniinsa. Minä niin kaipaan sellaisia miehiä, ottaisin valheellisenkin version, kaunisteltuahan kaikki kuitenkin aina on.

Siellä minä seisoisin rannalla yöhön asti, ujeltaisin, märkä rotta, turkissa mutaa, iholla järvenpohjan tuoksut. Ja ne kaksi etupenkkiläistä (keitä he olivat?) olisivat kadonneet, kävelleet tietä pitkin pois, pelkät selät ja takaraivot, lähteneet risteyksestä kumpikin omaan suuntaansa. Ehkä heitä ei ollut ollenkaan. Kenties vain minä siellä takapenkillä uppoavassa autossa, rouskutin onkaloa penkin selkänojaan, katosin sen kautta toiseen maailmaan, siihen pinnanalaiseen.