Ikävä on kamalaa. Ihanaa kotiutumista omaan maisemaasi.
Minä olen vapaa ja kevyt tuolla. Hymyilen, hihkun ja lennän! Omalta osaltani en tiedä, olisiko niin, jos asuisin siellä kaiken aikaa. Ehkä tämä kaipaus on osa minua ja näin sillä on jokin kohde, vaikka oikeasti kyse onkin muusta, sellaisesta, mikä ei koskaan helpota ihan kokonaan.
Meri, oi kun se on kiehtova! Oon aina kokenut meren etäiseksi, vaikka oon merenrannalta kotoisin. Täällä, tässä kaupungissa, merelle on kyllä aika pitkä matka. Autolla pitää mennä, jos avomeren tahtoo nähdä.
Voi nyt tulee merimietteitä tähän, kun on tullut oltua meriaiheisen näytelmän harjoituksissa mukana ja on puhuttu merestä. Tuntuu, että tällä tavalla kuin sinunkin kuvissa, maisema on yksi tapa kohdata ja tavoittaa meri. Se on semmoinen universaali asia. Ihmiset katsovat merta rannalta käsin.
Ilonalla oli hauska otsikko: "Merenaava, näkemisen este". Siitä ja eräistä viime päivien merijutteluista toisaalta tulee mieleen, että maisema on myös tavallaan este meren kohtaamiselle. Kun me ei koskaan nähdä kuin pieni osa ja vain pintaa. Meri on niin suuri ja syvä, aivan käsittämättömän kokoinen ja mittainen. Sitä ei voi tavoittaa. Se on näkymätön. Tai ihminen on vaan liian pieni. Tai ehkä tämä on vaan sellaisen puhetta, joka ei koskaan ole oikeasti käynyt merellä.
Luminen, joo, hyvää pohdintaa, kiitos. <3 Merta on vaikea tavoittaa, edes sanoilla. Se on niin paljon.
Minäkin olen kotoisin merikaupungista mutta nykyään pitää lähteä, jotta näkisi ja kokisi sen. Meren koen jo kokonsa takia tavoittamattomana, äärettömänä, juuri tuo, että vain osan näkee ja vain pinnan (toisaalta samoin hahmottaa joet, ei alkua ja loppua näe kertakatseella), hurjana, vaativana (ottavana), pelottavana, etäisenäkin siten, että se tulee liki mutta loittonee samantien, ei kuljeta mukanaan, kuten joki, joka on tosiaan kesytön sekin.
Maisema on yksi tapa kokea meri, kyllä. Turvallinen tapa. Ja silloin on muutakin, jotakin suhteessa mereen. Kuten nyt kuvissa kallio, johon aalto murtuu tai joka ottaa syliinsä vellovan veden ja tyynnyttää laguuniiksi. Jonkin muun elementin vuoropuhelu meren kanssa.
Kävelimme aallonmurtajalla tuolla. Pohdimme aallonmurtajuutta, sitäkin, että oikeasti kävelimme vain mereen kasatulla kiviröykkiöllä.
Luin Rebecca Solnitin kirjaa (A Field Guide to Getting Lost) joku aika sitten. Hän kirjoittaa kaipauksesta: "We treat desire as a problem to be solved, address what desire is for and focus on that something and how to acquire it rather than on the nature and the sensation of the desire, though often it is the distance between us and the object of desire that fills the space in between with the blue of longing."
En pysty tiivistämään, mitä hän tarkoittaa kaipauksen sinisyydellä. Se viittaa kuitenkin siihen kauneuteen, joka syntyy etäisyydestä kaipuun kohteen ja kaipaajan välillä. Kohdetta ei koskaan saa kiinni. Jos yrittää, se haihtuu ja vaihtaa paikkaa. Hän pohtii voisiko kaipauksen tunnetta itsessään vaalia, kun se on joka tapauksessa olemassaololle luontainen tila.
Oi, suurkiitos tuosta sitaatista! (Googlaan teoksen.) Siinä ollaan kyllä niin olennaisen kiteytyksen ääressä. Jotakin samanoloista Oona Julialle tuolla yllä hahmottelin.
Minä olin ns. saamassa tuon maiseman osaksi jokapäiväistä elämääni mutta viime hetkillä peräännyin. Yksi syy oli se, että pelkäsin menettäväni sen jonkin kohteen, kun olisinkin ollut kaiken aikaa siinä, tottuvani ja pettyvänikin ja joutuvani entistä enemmän hämilleni, jos näin voi sanoa. Juuri tuo tunteen vaaliminen (vaikka joskus se on ihan liikaa ja sen haluaisi antaa pois)! Nyt on hyvä, kai, kun voi pukea kaipauksen tuoksi maisemaksi ja mennä sen luo, olla fyysisesti hetken siinä ja latautua siitä. Oikeasti kyse on jostakin paljon syvemmästä, jonkin (kadotetun) yhteyden etsimisestä. Siihen kaipaukseen auttaa immateriaali, paitsi maisema, myös lukeminen, taide-elämykset, mietiskely, kävely, vedessä oleminen, tunne että on osa luontoa tai tiettyä ihmisjoukkoa, sukua, ryhmää (nuo ihmiskuviot ovat minulle olleet vaikeita, kun taidan olla aina enemmän omia polkujani kulkeva ja korkeintaan tarkkailija, en oikein osallistuja), jokin tietty elämänkatsomus tai usko, jos se on itselle luontaista. "Sillä ikävä oli sitä, että ihminen ei ollut vain tästä maailmasta", pohti kaima-päähenkilöni Hellevi Salmisen kirjassa Niin mieletön ikävä (Otava 1995, 221).
Sinisyyttä ei saa kiinni. "...distance ceases to be distance and to be blue when we arrive in it. The far becomes the near, and they are not the same place."
Enimmäkseen en tiedä, miten kaipauksen kanssa parhain päin selviäisi. Joskus sen tosiaan antaisi pois. Yritän sitten vaan näillä, joita luettelet. Taiteen kautta ja muutenkin, esimerkiksi nyt tässä, voi olla yhteydessä toisiin kaipauksen kautta. Kun kokee, että juuri kaipaus yhdistää meitä, helpottaa. :-) Kai tämä johtuu mun kaipauksen luonteesta, siitä että se on kaipausta osallisuuteen tai yhteyteen jonkin toisen kanssa.
Kyllä, kaipaus yhdistää. Kaipaus saa myös toimimaan ja luomaan uutta, etsimään (merkityksiä, selitystä, helpotusta, kaltaisiaan). Kyllä, osallisuus tai yhteys.
Maisemaan on helpompi saada yhteys kuin ihmisiin, koen niin. Ekopsykologi Kirsi Salonen on pohtinut tätä: "Toisista ihmisistäkin voi saada voimaa, mutta ihmiset tuottavat myös pettymyksiä. Luonto ei koskaan sano, että mulla on nyt kiire. (--) Helposti ajatellaan, että vain ihmisten välinen vuorovaikutus on se terapeuttinen juttu, joka auttaa, parantaa ja hoitaa. Fyysinen ympäristö vaikuttaa meihin ihan yhtä paljon."
Siksi minulla ehkä juuri tuo meri tai muut aavat (pellot) ja äärettömät. Ne ovat niin suurta ja loputonta ja ulkoisesti selkeää, saa vain olla ja latautua.
Solnitia vielä: Hän kertoo vanhoista country-lauluista, joissa on traagisia tarinoita, enimmäkseen rakkaudesta. Samalla ne ovat rakkauslauluja paikoille. Paikkoja kuvataan ja niiden nimiä toistetaan lauluissa. Mennyttä aikaa eikä kadonneita rakkaita saa takaisin, mutta paikat ovat uskollisia, niihin voi palata, ne saa pitää.
Mitähän mun maisemissa on? Taloja ja niitä suojelevia puita. Metsää, teitä, vesiä.
Tuo Solnitin kirja kiinnostaa. Googlasin ja taidan hankkia omaksi. Ihana, kun löysit Salosen kirjan. Hänellä on viisaita ajatuksia!
Kyllä, juuri noin. Miljööt säilyvät yleensä, jollakin tavalla. Tai niissä tietyt maiseman tunnusmerkit (vesistöt juurikin), vaikka rakennukset katoaisivatkin, kadunnimi katoaisi tai entisestä perunamaasta lohkaistaisiinkin tontti.
Siteeraan vielä nämä kaksi minulle tärkeää paikkaan liittyvää, joissa jälkimmäisessä on me-aspekti, jakaminen, yhteyskin:
"Itseys on vahvasti kiinnittynyt aikaan ja ympäristöön. Kun muistamme aikoja ja paikkoja, muistamme itsemme. Olemme muistojamme ja muisti yhdistää eri aikojen ’minuudet’." (Krohn, Leena: Tribar 1993, 82.) ja ”Paikalla on oltava tietty pysyvyys. Sinne täytyy voida palata: sen tulisi mieluiten olla usean peräkkäisen sukupolven ulottuvilla. Paikassa on aina kyettävä orientoitumaan. Paikalle voi esittää kysymyksiä – ja siltä voi saada vastauksia. Paikka lyö leimansa ihmiseen – mutta ihmisen on myös itse voitava lyödä leimansa paikkaan. Paikka on jaettu, yhteinen: siitä ei sanota ’minun’ vaan ’meidän’.” (Mazzarella, Merete: Tähtien väliset viivat - esseitä identiteetistä. Suom. Raija Viitanen. Tammi 2003, 86.)
Kiitos ajatuksistasi ja Salosesta ja näistä sitaateista tässä. :-) Meri- ja vesiajatuksista myös. Vesi on kyllä jotenkin aivan päättymätön ja huimaava aiheena. Se koskee kaikkia kaikkialla, ei vain ihmisiä vaan kaikkea elämää.
Seija, kiitos. Tuossa maisemassa on niin kaunista aina.
Minun kaipaukseeni liittyy kyllä saumattomasti kotiseutu (se, josta on varhaisimmat muistot), juuri sen maisemaan. Se sisältää niin paljon, myös varhaisempia aikoja kuin oma elämäni, sellaistakin mitä en tiedä, mitä ei ehkä edes ole.
Juuri niin! Huomenna matkaan taas maisemani ääreen, voi että on ollut ikävä.
VastaaPoistaIhanat maisemat sinulla.
Ikävä on kamalaa. Ihanaa kotiutumista omaan maisemaasi.
PoistaMinä olen vapaa ja kevyt tuolla. Hymyilen, hihkun ja lennän! Omalta osaltani en tiedä, olisiko niin, jos asuisin siellä kaiken aikaa. Ehkä tämä kaipaus on osa minua ja näin sillä on jokin kohde, vaikka oikeasti kyse onkin muusta, sellaisesta, mikä ei koskaan helpota ihan kokonaan.
Voi että, liikutuin tästä jotenkin valtavasti, hyvällä tavalla, kauniisti. Kiitos näitä kuvista ja maisemasta. Halaus sinulle.
VastaaPoistaOle hyvä, Satu. Halaus sinne myös! <3
PoistaMeri, oi kun se on kiehtova! Oon aina kokenut meren etäiseksi, vaikka oon merenrannalta kotoisin. Täällä, tässä kaupungissa, merelle on kyllä aika pitkä matka. Autolla pitää mennä, jos avomeren tahtoo nähdä.
VastaaPoistaVoi nyt tulee merimietteitä tähän, kun on tullut oltua meriaiheisen näytelmän harjoituksissa mukana ja on puhuttu merestä. Tuntuu, että tällä tavalla kuin sinunkin kuvissa, maisema on yksi tapa kohdata ja tavoittaa meri. Se on semmoinen universaali asia. Ihmiset katsovat merta rannalta käsin.
Ilonalla oli hauska otsikko: "Merenaava, näkemisen este". Siitä ja eräistä viime päivien merijutteluista toisaalta tulee mieleen, että maisema on myös tavallaan este meren kohtaamiselle. Kun me ei koskaan nähdä kuin pieni osa ja vain pintaa. Meri on niin suuri ja syvä, aivan käsittämättömän kokoinen ja mittainen. Sitä ei voi tavoittaa. Se on näkymätön. Tai ihminen on vaan liian pieni. Tai ehkä tämä on vaan sellaisen puhetta, joka ei koskaan ole oikeasti käynyt merellä.
Luminen, joo, hyvää pohdintaa, kiitos. <3 Merta on vaikea tavoittaa, edes sanoilla. Se on niin paljon.
PoistaMinäkin olen kotoisin merikaupungista mutta nykyään pitää lähteä, jotta näkisi ja kokisi sen. Meren koen jo kokonsa takia tavoittamattomana, äärettömänä, juuri tuo, että vain osan näkee ja vain pinnan (toisaalta samoin hahmottaa joet, ei alkua ja loppua näe kertakatseella), hurjana, vaativana (ottavana), pelottavana, etäisenäkin siten, että se tulee liki mutta loittonee samantien, ei kuljeta mukanaan, kuten joki, joka on tosiaan kesytön sekin.
Maisema on yksi tapa kokea meri, kyllä. Turvallinen tapa. Ja silloin on muutakin, jotakin suhteessa mereen. Kuten nyt kuvissa kallio, johon aalto murtuu tai joka ottaa syliinsä vellovan veden ja tyynnyttää laguuniiksi. Jonkin muun elementin vuoropuhelu meren kanssa.
Kävelimme aallonmurtajalla tuolla. Pohdimme aallonmurtajuutta, sitäkin, että oikeasti kävelimme vain mereen kasatulla kiviröykkiöllä.
Luin Rebecca Solnitin kirjaa (A Field Guide to Getting Lost) joku aika sitten. Hän kirjoittaa kaipauksesta: "We treat desire as a problem to be solved, address what desire is for and focus on that something and how to acquire it rather than on the nature and the sensation of the desire, though often it is the distance between us and the object of desire that fills the space in between with the blue of longing."
VastaaPoistaEn pysty tiivistämään, mitä hän tarkoittaa kaipauksen sinisyydellä. Se viittaa kuitenkin siihen kauneuteen, joka syntyy etäisyydestä kaipuun kohteen ja kaipaajan välillä. Kohdetta ei koskaan saa kiinni. Jos yrittää, se haihtuu ja vaihtaa paikkaa. Hän pohtii voisiko kaipauksen tunnetta itsessään vaalia, kun se on joka tapauksessa olemassaololle luontainen tila.
Oi, suurkiitos tuosta sitaatista! (Googlaan teoksen.) Siinä ollaan kyllä niin olennaisen kiteytyksen ääressä. Jotakin samanoloista Oona Julialle tuolla yllä hahmottelin.
PoistaMinä olin ns. saamassa tuon maiseman osaksi jokapäiväistä elämääni mutta viime hetkillä peräännyin. Yksi syy oli se, että pelkäsin menettäväni sen jonkin kohteen, kun olisinkin ollut kaiken aikaa siinä, tottuvani ja pettyvänikin ja joutuvani entistä enemmän hämilleni, jos näin voi sanoa. Juuri tuo tunteen vaaliminen (vaikka joskus se on ihan liikaa ja sen haluaisi antaa pois)! Nyt on hyvä, kai, kun voi pukea kaipauksen tuoksi maisemaksi ja mennä sen luo, olla fyysisesti hetken siinä ja latautua siitä. Oikeasti kyse on jostakin paljon syvemmästä, jonkin (kadotetun) yhteyden etsimisestä. Siihen kaipaukseen auttaa immateriaali, paitsi maisema, myös lukeminen, taide-elämykset, mietiskely, kävely, vedessä oleminen, tunne että on osa luontoa tai tiettyä ihmisjoukkoa, sukua, ryhmää (nuo ihmiskuviot ovat minulle olleet vaikeita, kun taidan olla aina enemmän omia polkujani kulkeva ja korkeintaan tarkkailija, en oikein osallistuja), jokin tietty elämänkatsomus tai usko, jos se on itselle luontaista. "Sillä ikävä oli sitä, että ihminen ei ollut vain tästä maailmasta", pohti kaima-päähenkilöni Hellevi Salmisen kirjassa Niin mieletön ikävä (Otava 1995, 221).
Sinisyyttä ei saa kiinni. "...distance ceases to be distance and to be blue when we arrive in it. The far becomes the near, and they are not the same place."
PoistaEnimmäkseen en tiedä, miten kaipauksen kanssa parhain päin selviäisi. Joskus sen tosiaan antaisi pois. Yritän sitten vaan näillä, joita luettelet. Taiteen kautta ja muutenkin, esimerkiksi nyt tässä, voi olla yhteydessä toisiin kaipauksen kautta. Kun kokee, että juuri kaipaus yhdistää meitä, helpottaa. :-) Kai tämä johtuu mun kaipauksen luonteesta, siitä että se on kaipausta osallisuuteen tai yhteyteen jonkin toisen kanssa.
Kiitos!
PoistaKyllä, kaipaus yhdistää. Kaipaus saa myös toimimaan ja luomaan uutta, etsimään (merkityksiä, selitystä, helpotusta, kaltaisiaan). Kyllä, osallisuus tai yhteys.
Maisemaan on helpompi saada yhteys kuin ihmisiin, koen niin. Ekopsykologi Kirsi Salonen on pohtinut tätä: "Toisista ihmisistäkin voi saada voimaa, mutta ihmiset tuottavat myös pettymyksiä. Luonto ei koskaan sano, että mulla on nyt kiire. (--) Helposti ajatellaan, että vain ihmisten välinen vuorovaikutus on se terapeuttinen juttu, joka auttaa, parantaa ja hoitaa. Fyysinen ympäristö vaikuttaa meihin ihan yhtä paljon."
Siksi minulla ehkä juuri tuo meri tai muut aavat (pellot) ja äärettömät. Ne ovat niin suurta ja loputonta ja ulkoisesti selkeää, saa vain olla ja latautua.
Solnitia vielä: Hän kertoo vanhoista country-lauluista, joissa on traagisia tarinoita, enimmäkseen rakkaudesta. Samalla ne ovat rakkauslauluja paikoille. Paikkoja kuvataan ja niiden nimiä toistetaan lauluissa. Mennyttä aikaa eikä kadonneita rakkaita saa takaisin, mutta paikat ovat uskollisia, niihin voi palata, ne saa pitää.
PoistaMitähän mun maisemissa on? Taloja ja niitä suojelevia puita. Metsää, teitä, vesiä.
Löysin Kirsi Salosen kirjan kirjastosta. :-)
Tuo Solnitin kirja kiinnostaa. Googlasin ja taidan hankkia omaksi. Ihana, kun löysit Salosen kirjan. Hänellä on viisaita ajatuksia!
PoistaKyllä, juuri noin. Miljööt säilyvät yleensä, jollakin tavalla. Tai niissä tietyt maiseman tunnusmerkit (vesistöt juurikin), vaikka rakennukset katoaisivatkin, kadunnimi katoaisi tai entisestä perunamaasta lohkaistaisiinkin tontti.
Siteeraan vielä nämä kaksi minulle tärkeää paikkaan liittyvää, joissa jälkimmäisessä on me-aspekti, jakaminen, yhteyskin:
"Itseys on vahvasti kiinnittynyt aikaan ja ympäristöön. Kun muistamme aikoja ja paikkoja, muistamme itsemme. Olemme muistojamme ja muisti yhdistää eri aikojen ’minuudet’." (Krohn, Leena: Tribar 1993, 82.)
ja
”Paikalla on oltava tietty pysyvyys. Sinne täytyy voida palata: sen tulisi mieluiten olla usean peräkkäisen sukupolven ulottuvilla. Paikassa on aina kyettävä orientoitumaan. Paikalle voi esittää kysymyksiä – ja siltä voi saada vastauksia. Paikka lyö leimansa ihmiseen – mutta ihmisen on myös itse voitava lyödä leimansa paikkaan. Paikka on jaettu, yhteinen: siitä ei sanota ’minun’ vaan ’meidän’.” (Mazzarella, Merete: Tähtien väliset viivat - esseitä identiteetistä. Suom. Raija Viitanen. Tammi 2003, 86.)
Kiitos ajatuksistasi ja Salosesta ja näistä sitaateista tässä. :-) Meri- ja vesiajatuksista myös. Vesi on kyllä jotenkin aivan päättymätön ja huimaava aiheena. Se koskee kaikkia kaikkialla, ei vain ihmisiä vaan kaikkea elämää.
PoistaKiitos samoin!
PoistaBeautiful pictures!❤
VastaaPoistaThank you, Marisa.
VastaaPoistaVaikuttavia merikuvia!
VastaaPoistaMinullekin on totta enemmän tuo maiseman, kun varsinaisesti kotiseudun kaipuu.
Seija, kiitos. Tuossa maisemassa on niin kaunista aina.
PoistaMinun kaipaukseeni liittyy kyllä saumattomasti kotiseutu (se, josta on varhaisimmat muistot), juuri sen maisemaan. Se sisältää niin paljon, myös varhaisempia aikoja kuin oma elämäni, sellaistakin mitä en tiedä, mitä ei ehkä edes ole.