"Mitä suurempi äänettömyys ympärillä, sitä enemmän se vaatii tarkkaavaisuutta. Siksi hukutamme itsemme ääniin, taustamusiikkiin, tv:n pauhuun, sadan desibelin rautaviilalastuun, joka paksuna massana peittää kaupungit ja torit. Miten pelottavaa onkaan hiljainen, tyhjä katu, pimeä puisto, hautausmaa, joka luo oman äänettömyytensä, hiljainen suuri meri. Me kaipaamme niiden luo ja pakenemme niitä, tuuli puhaltaa milloin meitä vastaan, milloin heittää meidät eteenpäin, hiekkaa tunkeutuu silmin, hengitys nousee suoraan ylös kuin savu kylminä päivinä, silloin huomaa, että meillä on oma tuuli, hengitys. Kun se lakkaa, on äärimmäinen äänettömyys tullut. Kuuntele!"
(Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. Otava. 1993, 9.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti