"Kun on väsynyt tästä matkasta tai jostakin toisesta matkasta, niistä matkoista jotka ovat vielä edessäpäin, on hyvä laittaa koti johonkin sellaiseen kaupunkiin, joka on kasvanut joen varrella, ikään kuin vahingossa. Aamulla on hyvä pukeutua valkoiseen miesten paitaan eikä haittaa ollenkaan, jos napittaa väärin, jos maito kiehuu hellalle. On hyvä, jos kangas on kulunut pehmeäksi, jos siitä voi koskettaa muistoa: jonkun toisen ihoa ja pitkää joutilasta iltapäivää. On hyvä istua ikkunalaudalla ja kertoa itselleen tarinoita, ottaa valkoinen lanka ja kirjoa puutarhoja paidan helmaan. Jonakin päivänä voi kirjoa lumen peittämän kasvihuoneen, jonakin päivänä voi istua kasvihuoneessa, valaistussa lasikuutiossa keskellä pimeää ja olla hiljaa. On hyvä ajatella, kuinka valo ja varjot vaihtuvat, tulee pimeä ja aamu jossakin toisaalla, toisenlaisissa huoneissa."
(Kristiina Wallin: Jalankantama. Tammi 2009, 81.)
P.S.
Jalankantama-runokokoelma on upea! Sen avulla sain kaamoksen ytimessä purettua sanaväsymyksen. Tuota mietin nyt: sanojen vetoapua, sitä miten uskollisesti ne kutsuvat ja herättelevät toinen toisiaan, eivät pyydä mitään. Kunhan avaa kirjan ja käy lukemaan, ei muuta. Mietin myös Ebba Lucia Guldfotia, joka liittyy sekä tähän että Wallinin aiempaan kokoelmaan Murtuneista luista. Guldfot puhui epäjohdonmukaista kieltä, päätyi Nikkilän sairaalaan 30-luvulla ja eli siellä koko elämänsä, kirjoi kankaaseen kukkia ja lintuja. Wallin kertoo Guldfotista lisää täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti