"Alakuloinen kurjuuden tunnelma, joka harmaan pilven kaltaisena oli ennen riippunut kylän yllä, oli hävinnyt. -- Entisen harmauden sijaan hän näki nyt kaikkialla punaista ja valkoista väriä, joka vaihteli somasti talojen ja aittojen seinissä, ovi- ja ikkunalaudoissa. Ja kiirehdittyään lähemmäksi hän keksi useilla pihamailla nuoria hentoja omenapuita, jotka juuri availivat nuppujaan ja penkkeihin jaettuja kasvimaita, joissa juuri taimelle nousseet kasvit vihersivät. Hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät. Omenankukkain tuoksu ei siis ollutkaan uneksuntaa, vaan todellisuutta. -- Vihdoin hän suorastaan riisui kengät jaloistaan ollakseen häiritsemättä äänettömyyttä. Hänestä tuntui kuin olisi kulkenut lumotussa maassa, ja hänen sielunsa järkyttyi pohjiaan myöten. -- Elävien ja todellisten ihmisten ympäristö ei voisi olla näin salaperäisen äänetön silloinkaan, kun he itse nukkuvat.
Sitten hän yht´äkkiä muisti Joelin, erään yksinäisen miehen joka oli ilmestynyt saareen pari vuotta sitten."
(Toivo Pekkanen: Musta hurmio. WSOY 1964, 24-26.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti