perjantai 29. syyskuuta 2017


"Yksinäinen lokki lensi raakkuen yli ja laskeutui liitämään aivan aallon harjaa pitkin. Hetken näytti että se sulautui vaahtoon, mutta pian se muutamin voimakkain siiveniskuin oli jo kaukana, menossa yhä etäämmäs merelle päin. Äkkiä herra Huuta halutti seurata mukana.
Mies yskähti, ja katsoi vielä kerran Herra Huuta pitkään, tuumivasti.
- Et ole tainnut kauaa asua tässä kaupungissa?
- En, herra Huu sanoi, ja melkein punastui. Se tuntui olevan jotenkin häpeällistä.
Mies hymähti, mutta ei näyttänyt pahantahtoiselta.
- Sen huomaa, ja oikeastaan hyvä niin.(--)
- Näkemiin nyt, minulla on tuolla yhtä ja toista puuhaa. Mutta jos haluat tulla joskus käymään, niin minut löydät kyllä täältä aina. Minä en kykene lähtemään minnekään meren ääreltä.
(--) Tuuli yltyi, sen kuuli tavasta millä aallot alkoivat yhä nopeammin kaatua rantakiviin. Pisarahuntu pyyhki jo herra Huun kasvoja. Oli selvästi aika lähteä. (--)

Herra Huu katsoi vielä kerran merta ja päätti joskus palata sen luo. Sitten hän kääntyi ja alkoi melkein juosta lämpöä ja kotia kohti."
(Hannu Mäkelä: Herra Huu muuttaa. Otava, 1988. Toinen painos. 82-84.)

Syysmuutto. Hyvästi Reposaaren pieni koti!
(Kuva mieheni ottama.)

2 kommenttia:

  1. Haikea hetki välittyi tänne. Onneksi useimmiten voi palata pitkänkin tauon jälkeen.
    Kaunis lokki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Ninnu! Haikeaa (niin kuin vähän kaikki syksyllä ja ehkä myös tässä iässä) mutta tässäkin tapauksessa on myös levollisuutta, karsimisen tuomaa rauhaa ja keskittymistä, ajankäytön helpottumista ja tavallaan ajan lisääntymistä. Maisema onneksi on ja pysyy.

      Poista