keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Seitsemästoista luukku: Elämänkirja



"Kenties kotini maisemat, kadotessaan -- näköpiiristäni, kasvoivatkin sisälleni! Minä kasvoin sisältäpäin. Laajenin? Kypsyin? Silti se oli raskasta aikaa. --

Minä näin. Minun oli pakko nähdä, mutta se oli ihanaa pakkoa. Niin kaunista maisemaa ei voinut muuta kuin ihailla. Ja se iltojen pimeys! Se oli kaunista. Vaarallisen kaunista muille, jotka olivat kaikkeen turtuneet, jotka olivat tottuneet nousemaan ja menemään vuoteisiinsa haaveilemaan ulkomaanmatkoista, kivettömistä pelloista, haaveillen jostakin siitä mitä eivät voineet silmillään nähdä. --

Minulle juuri näkeminen oli kaikkein tärkeintä. Kukaan ei sitä tiennyt, että minun silmilläni tämä oli ainoa todellisuus johon uskoin, ja jota rakastin. Ja vaikka minä näin saman maiseman joka päivä uudestaan ja uudestaan, en koskaan kyllästynyt siihen. --

Tähän maahan minä olisin halunnut juurtua pysyvästi. Muut halusivat minulle suurempaa vaikka minä tiesin jo silloin että minulle olisi riittänyt pieni taivas.

Minun oli kuulemma tarpeellista löytää itseni, etten samaistuisi niin paljon luontoon, etten tuntisi itseäni liian laajaksi -- oliko muka huone ihmiselle turvallisempi paikka kuin eteen aukeava pelto?" (Esko-Pekka Tiitinen: Elämänkirja. Tammi 2006, 5; 8; 9; 16.)

2 kommenttia: